Opettajan työstä

Olen aikanaan kirjoittanut lukiossa saksan kielen kirjoitelmaan haluavani opettajaksi. En osaa sanoa, mistä ajatus silloin kumpusi, mutta koen yläkoulun aineenopettajana olevani juuri oikeassa työssä. Nyt, viidentoista vuoden työkokemuksen jälkeen ja kaiken alkukankeuden ja opettelun jälkeen, koen oppitunnit hienoina hetkinä muuten hektisen päivän keskellä. On toki kiireisiäkin tunteja, huolimattomasti valmisteltu kokeellisen työskentelyn tunti on siitä erinomainen esimerkki. Kollega luki joskus käsityön opetusoppaasta, kuinka huolimaton valmistelu johtaa "kiireelliseen yksilöohjaukseen". Kuvaa erittäin hyvin tilannetta, jossa olen antanut ylimalkaiset ohjeet fysiikan työhön ja päästänyt oppilaat tuoleistaan ylös. Siinä hässäkässä, kun juoksen ympäriinsä vastailemassa sinkoileviin kysymyksiin ja yritän huutaa metelin yli lisäohjeita, sana "kiireellinen" konkretisoituu oikein kouriintuntuvasti! Noin keskimäärin kuitenkin olen mielestäni unelma-ammatissani, silloin kun saan työskennellä teini-ikäisten kanssa ja oppiaineen äärellä. Ihmisen kohtaaminen on taito, jossa ei tule koskaan täysin valmiiksi, ja jatkuva uuden oppiminen pitää virkeänä. Opetellaan yhdessä Newtonin lakeja, yhtälöpareja tai orgaanisen kemian rakennekaavoja, ja samalla vaivihkaa opitaan kaikkea muutakin. Kuten ihmisenä ihmiselle olemista. Työn tekemistä, epäonnistumisten kautta onnistumista, uuden oivaltamista.