Kokemuksia etäjaksosta

Siirtyminen etäkouluun tapahtui hetkessä. Emme juuri ehtineet varautua asiaan ja siksi yhtenäisten käytäntöjen hiominen jäi. Käytettävistä sähköisistä ympäristöistä ehdimme sopia, käyttäisimme Google GAFE -järjestelmän sovelluksia, koska ne ovat oppilaille valmiiksi tuttuja.

Pohdin ensimmäisenä, miten ihmeessä toteutan suunnittelemani kokeet. Sain hyviä vinkkejä kollegoilta sekä livenä, että sosiaalisessa mediassa. Hyvin pian tehtävien alettua virrata Classroomiin huomasin, että siinähän minulla on dataa vaikka kuinka! Ilmoitin kaikille ryhmilleni, että en pidä kokeita vaan arvoin tehdyt tehtävät. Tämä tarkoitti sitä, että jokainen tehtäväpalautus oli käytävä läpi numeron näkökulmasta. Se ei ollut suuri lisä siihen, että joka tapauksessa koin niitten läpikäymisen ja palautteen annon välttämättömäksi. Laitoin noin joka kolmanteen palautteeseen tiedon, minkä numeron tasoisesti oppilas oli siihen mennessä tehtäviä tehnyt.

Toinen linjaus koski live-oppitunteja. Päädyin siihen ratkaisuun, että en pidä oppitunteja tiettyyn aikaan. Olin lukenut asiasta kommentteja sosiaalisesta mediasta ja minua puhuttelivat ne mielipiteet, jotka kannustivat rikkomaan perinteisen lukujärjestyksen luomia rajoitteita. Lisäksi kovin suuri livetuntien määrä kuormittaisi verkkoa, monilapsisissa kodeissa ei välttämättä riitä laitteita jne. Päivystin kuitenkin Meet-videoneuvottelussa oppituntien aikana tukiopetustyyppisesti. Sinne ilmaantui joitakin oppilaita välillä, joko oma-aloitteisesti tai minun aloitteeni jälkeen. Päivystin Meetien lisäksi chatissa koko koulupäivän ajan ja vastailin jatkuvasti Classroomin kommentteihin.

Olin suunnitellut jo aiemmin ottavani ohjelmointiosuuden 9.luokilla maalis-huhtikuussa. Epäonnisesti se sattui juuri etäopiskeluaikaan, päätin pitää sen siitä huolimatta. Ohjelmoimme Studeo-ympäristössä. Ohjelmointi osoittautui vaikeaksi itseopiskelun näkökulmasta ja luulen, että jälkiviisaana olisin jättänyt sen pois. Kyseessä on muusta matematiikasta niin poikkeava osa-alue, että sen filosofian avaaminen olisi vaatinut enemmän kuin itse luettavan materiaalin ja muutaman opetusvideon, vaikka videoista sainkin kiitosta.

Opetusvideoitten tekeminen oli mielenkiintoista. Liitin melkein joka tehtävään videopätkän, joko itse tekemäni tai valmiina Youtubesta löytyvän. Tein videoita Screen-o-maticilla tietokoneen ruudulta nauhoittaen, käytännössä valmiitten Powerpoint-esitysten päälle puhuen. Toinen tapa oli nauhoittaa puhelimella joko vihon sivua samalla kirjoittaen ja puhuen, tai oppikirjaa samalla selittäen. Puhelimella nauhoittamisessa verraton apu oli pieni pöytäjalusta, jonka jalat taipuvat. Sen sai viritellä joko pöydälle seisomaan tai taivutella vaikka roikkumaan tuolin selkämyksestä. Tässä vastaan tuli ongelma, joka ei ratkennut: puhelin päätteli ilmeisesti asennon perusteella, kuvataanko vaaka- vai pystyvideota. En keksinyt, miten asennon voisi pakottaa tietyksi, joten välillä video vain oli nauhoittunut väärinpäin ja piti kuvata uudelleen.

Windows 10 -käyttöjärjestelmästä löytyi myös googlettamisen jälkeen videoeditori! Sen saa auki, kun klikkaa videotiedostoa hiiren oikealla napilla, avaa sovelluksessa "Kuvat" ja sieltä valitsee videon luonnin ja muokkauksen. Näin onnistuin tekemään Screen-o-matic-pätkistä ja puhelimella nauhoitetuista klipeistä yhdistelmiä. Videot siirtyvät puhelimelta kätevimmin piuhalla USB-portin kautta (se johto, jolla puhelinta ladataan, toimii tässä).

Etätyöskentely innosti alussa, mutta loppua kohden se alkoi puuduttaa. Oppilaita oli jo ikävä ja istuminen sai lihakset jumiin. Jos etätyöskentely olisi jatkunut pidempään, olisi ergonomiaan ollut pakko kiinnittää enemmän huomiota. Kokonaisuutena kokemus oli kuitenkin erittäin opettavainen ja mielenkiintoinen.

Vihkojen tarkastaminen, uutta pedagogiikkaa vanhassa paketissa

Olen tänä vuonna kokeillut itselleni uutta käytäntöä, jossa kahdeksannen luokan matematiikan tunnilla tapahtuvan kotitehtävien tarkistamisen sijaan keräänkin oppilaiden vihot säännöllisesti ja tarkistan läksyt sieltä. Tällä halusin saada tunnista varattua enemmän aikaa varsinaiseen opiskeluun ja tehtävien tekemiseen. Jännitin aluksi, kasvaako työmääräni valtavasti. Ei kasvanut, hyvin olen ennättänyt vihot tarkistaa. Aluksi piti ponnistella, jotta osaan tarkistaa tehtävät riittävän ylimalkaisesti. Jos yrittäisin katsoa jokaisen vihon kokeen tarkistamisen tarkkuudella, niin sitten kyllä työmäärä olisi valtava.

Ensimmäinen huomio oli, että koin vihon lukemisen yllättävällä tavalla intiiminä. Edessäni aukeni ikkuna suoraan oppilaan tapaan ajatella, työskennellä ja jopa käyttää paperilla avautuvaa tilaa omalla tavallaan. Joku tekee äärimmäisen selkeää ja jäsenneltyä, toisella tehtävät ovat sikin sokin toistensa lomissa. Yksi käyttää ronskisti tilaa, toisella mahtuu sivulle vaikka kuinka paljon. Kirjasin ylös oppilaitten tekemien tehtävien lukumäärän ja totesin pian, että sillä tiedolla on käyttöä kannustimena.

Pian huomasin myös ihmetteleväni, miksi etsin tehtävien lomasta juuri tiettyjä nimettyjä kotitehtäviä. Sanantyyppisiä kirjan tehtäviä ovat kaikki, joten ihan hullulta tuntui etsiä ahkeralta oppilaalta lukuisien hyvin tehtyjen tehtävien joukosta antamiani läksytehtäviä ja jonkun puuttuessa vielä huomauttaa asiasta. Vaihdoin siis systeemiä uudelleen.

Ilmoitin oppilaille, että jatkossa en enää anna läksyjä ollenkaan. Sen sijaan annan tietyn minimimäärän, joka tehtäviä pitää vihosta löytyä. Joka tunnin alussa kirjaan vaadittavan tehtävien määrän taululle, luku kasvaa muutamalla tehtävällä joka tunti ja kerran viikossa tarkistan vihot. Ensimmäisestä lukumäärän alituksesta seuraa huomautus, toisesta läksykerhossa käynti koulun jälkeen. Aiheen vaihtueessa laskenta alkaa alusta. Tästä järjestelystä tuli teinimäisen vaihtelevia kommentteja, asiallisesta kiitoksesta sanoihin "vitun hyvä systeemi". Joka tapauksessa tämä on koettu hyvänä, se selkiyttää sitä, mitä oppilaalta odotetaan. Loputtoman tehtävävirran sijaan on joku etappi, jonka voi saavuttaa. Huomio on tehdyssä työssä, eikä siinä yhdessä unohtuneessa kotitehtävässä. Pidän tästä tavasta ja luulen, ettei vanhaan ole enää paluuta, ainakaan systeemiin jo tottuneitten ryhmien kanssa.

Aluksi vihkojen tarkistaminen tuntui vanhanaikaiselta tavalta, mutta pian oivalsin sen olevan juuri opetussuunnitelman mukaista jatkuvaa arviointia. Se opettaa myös oppilaalle oman työskentelyn ohjaamista ja suunnitelmallisuutta. Vihkoihin voi kirjoittaa palautetta, sitä laitoin alussa enemmän, loppua kohden se tapa hiipui, mutta sitä voisi kehittää ja jatkossa siihen panostaa enemmän.

Opettajan työstä

Olen aikanaan kirjoittanut lukiossa saksan kielen kirjoitelmaan haluavani opettajaksi. En osaa sanoa, mistä ajatus silloin kumpusi, mutta koen yläkoulun aineenopettajana olevani juuri oikeassa työssä. Nyt, viidentoista vuoden työkokemuksen jälkeen ja kaiken alkukankeuden ja opettelun jälkeen, koen oppitunnit hienoina hetkinä muuten hektisen päivän keskellä. On toki kiireisiäkin tunteja, huolimattomasti valmisteltu kokeellisen työskentelyn tunti on siitä erinomainen esimerkki. Kollega luki joskus käsityön opetusoppaasta, kuinka huolimaton valmistelu johtaa "kiireelliseen yksilöohjaukseen". Kuvaa erittäin hyvin tilannetta, jossa olen antanut ylimalkaiset ohjeet fysiikan työhön ja päästänyt oppilaat tuoleistaan ylös. Siinä hässäkässä, kun juoksen ympäriinsä vastailemassa sinkoileviin kysymyksiin ja yritän huutaa metelin yli lisäohjeita, sana "kiireellinen" konkretisoituu oikein kouriintuntuvasti! Noin keskimäärin kuitenkin olen mielestäni unelma-ammatissani, silloin kun saan työskennellä teini-ikäisten kanssa ja oppiaineen äärellä. Ihmisen kohtaaminen on taito, jossa ei tule koskaan täysin valmiiksi, ja jatkuva uuden oppiminen pitää virkeänä. Opetellaan yhdessä Newtonin lakeja, yhtälöpareja tai orgaanisen kemian rakennekaavoja, ja samalla vaivihkaa opitaan kaikkea muutakin. Kuten ihmisenä ihmiselle olemista. Työn tekemistä, epäonnistumisten kautta onnistumista, uuden oivaltamista.